5.12. Iäkkäille sattuu entistä enemmän lonkkamurtumia

LL Eija Lönnroos, väitös 5.12.2009 klo 12, Tietoteknian auditorio, Kuopio

Lääketieteellinen tiedekunta / Geriatria

Hip Fractures and Medication-Related Falls in Older People (Iäkkäiden lonkkamurtumat ja lääkehoitoon liittyvät kaatumiset)

Vastaväittäjä: Dosentti Pirkko Jäntti, Tampereen yliopisto ja Seinäjoen keskussairaala
Kustos: Professori Raimo Sulkava, Kuopion yliopisto

Ikääntyneille sattuu entistä enemmän lonkkamurtumia, ja psyykenlääkkeiden käyttäjille useammin kuin muille, totesi Eija Lönnroos väitöstutkimuksessaan.

Ikääntyneille sattuneiden lonkkamurtumien määrä kasvoi Keski-Suomessa 70 prosentilla vuosikymmenen aikana. Lonkan uusintamurtumien osuus oli tuntuva. Kolmannes lonkkamurtumapotilaista kuoli murtuman jälkeisenä vuotena. Alueen samanikäiseen väestöön nähden lonkkamurtumapotilaiden kuolleisuus oli kolminkertainen. Myös sairaalahoidon tarve lisääntyi. Vielä toisena murtuman jälkeisenä vuotena hoitopäivien määrä ylitti selvästi sekä murtumaa edeltäneen että muun väestön tason. Psyykenlääkkeiden käyttö näytti lisäävän kaatumisen ja lonkkamurtuman riskiä.

Suurin osa ikääntyneiden tapaturmista syntyy kaatumisen seurauksena, niin myös valtaosa lonkkamurtumista. Kaatumisalttius lisääntyy iän ja terveydentilan heikkenemisen myötä, mutta myös psyykenlääkkeet voivat lisätä iäkkäiden kaatumisvaaraa. Kolmannes kotona asuvista ja yli puolet laitoksissa asuvista yli 65-vuotiaista kaatuu vuosittain ainakin kerran.Arviolta joka kymmenes kaatuminen aiheuttaa merkittävän vamman.

Väitöskirjatyö koostui systemaattisesta kirjallisuuskatsauksesta ja lonkkamurtumien epidemiologiaa käsittelevästä väestötutkimuksesta.

Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin lääkkeiden käytön ja kaatumisten sekä lonkkamurtumien välistä yhteyttä. Katsaus koski vuosina 1996–2004 julkaistuja englanninkielisiä alkuperäistutkimuksia.

Epidemiologisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää lonkkamurtumien ilmaantuvuutta, kuolleisuutta ja sairaalahoitopäivien käyttöä keskisuomalaisessa väestössä. Keski-Suomessa vuosina 2002–2003 sattuneiden lonkkamurtumatapausten tunnistamiseen käytettiin keskussairaalan hoitojaksorekisteriä, leikkausyksikön tietokantaa ja päivystysleikkauslistoja. Lonkkamurtumadiagnoosi varmistettiin ja kliiniset tiedot kerättiin potilaiden sairauskertomuksista. Potilaita seurattiin kuolemantapausten, sairaalahoitopäivien ja lonkan uusintamurtumien suhteen vuoden 2005 loppuun. Uusintamurtumapotilaiden ensimmäistä ja toista lonkkamurtumaa edeltävä lääkehoito selvitettiin.

Lonkkamurtumat yleisimpiä psyykenlääkkeiden käyttäjillä

Kirjallisuuskatsaus sisälsi 29 alkuperäistutkimusta. Useissa tutkimuksissa todettiin psyykenlääkkeiden käytön ja kaatumisvaaran välinen yhteys. Yhtenäisintä tutkimusnäyttö oli bentsodiatsepiinien ja masennuslääkkeiden osalta. Lonkkamurtumat olivat bentsodiatsepiinien ja masennuslääkkeiden käyttäjillä lähes kaksi kertaa yleisempiä kuin näitä lääkkeitä käyttämättömillä ikääntyneillä.

Vuosina 2002–2003 Keski-Suomessa sattui 597 lonkkamurtumaa. Murtumien määrä nousi 70 prosentilla kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen nähden. Myös lonkkamurtumien ikävakioitu ilmaantuvuus suureni. Tyypillinen lonkkamurtumapotilas oli yli 80-vuotias kotona asuva nainen, ja tavallisimmin lonkkamurtuma syntyi sisätiloissa kaatumisen seurauksena.

Lonkan uusintamurtuman sai viisi prosenttia potilaista vuoden kuluttua ja kahdeksan prosenttia kahden vuoden kuluttua ensimmäisestä murtumasta. Psyykenlääkkeiden käyttö yleistyi ensimmäisen lonkkamurtuman jälkeen. Ensimmäisen lonkkamurtuman aikaan 36 prosenttia potilaista käytti jotain psyykenlääkettä. Toisen murtuman saaneista käyttäjiä oli 59 prosenttia. Bentsodiatsepiinit olivat yleisimmin käytetty psyykenlääkeryhmä. Osteoporoosilääkkeen, kalkin ja D-vitamiinin yhdistelmää toisen lonkkamurtuman saaneista käytti 9 prosenttia.

Lonkkamurtuma lisää kuoleman vaaraa

Lonkkamurtumapotilaiden kuolleisuus oli korkea. Kuukauden kuluttua murtumasta 15 prosenttia 70 vuotta täyttäneistä potilaista oli kuollut, ja ensimmäisen vuoden kuolleisuus oli 33 prosenttia. Samanikäisen väestön kuolleisuuteen verrattuna murtumapotilaiden kuolleisuus oli kolminkertainen.

Lonkkamurtuman saaneilla oli murtumaa edeltävänä vuotena sairaalahoitopäiviä 30 prosenttia enemmän kuin muulla väestöllä. Ensimmäisenä murtuman jälkeisenä vuotena hoitopäivien määrä oli seitsenkertainen ja toisena murtuman jälkeisenä vuotena edelleen yli kolminkertainen väestöön nähden. Lonkkamurtuma lisäsi muutakin sairastavuutta. Tapaturmasta johtuvien hoitopäivien lisäksi murtumapotilailla oli useasta muusta sairaudesta johtuvia hoitopäiviä enemmän kuin samanikäisillä keskimäärin.

Lonkkamurtuma lisää merkittävästi sairastavuutta ja kuolleisuutta ikääntyneillä. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että lonkkamurtumapotilaiden ennustetta voidaan parantaa tehostetulla ja keskitetysti toteutetulla moniammatillisella hoidolla ja kuntoutuksella, vieläpä kokonaiskustannuksia lisäämättä. Hajautetun hoidon malli on kuitenkin edelleen vallitseva. Murtumien ehkäisyä ajatellen kaatumisvaarassa olevien ikääntyneiden tunnistaminen ja aktiivinen vaaratekijöihin puuttuminen ovat avainasemassa. Säännöllinen lääkityksen arviointi on tärkeä osa tätä prosessia.       

Väitöskirja on julkaistu sarjassa Kuopion yliopiston julkaisuja D. Lääketiede, ISBN 978-951-27-1367-7 tai 978-951-27-1384-4. Sitä voi tilata yliopiston kirjaston julkaisumyynnistä, sähköposti: yrjo.valtanen@uku.fi, tai verkko-osoitteesta http://www.uku.fi/kirjasto/julkaisutoiminta/julkmyyn.shtml

Lisätietoja: Eija Lönnroos, Kuopion yliopisto, Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen laitos, p. 040 355 2932, Eija.Lonnroos@uef.fi

Artikkelin kirjoitusvuosi: 2009

Takaisin tämän vuoden artikkeleihin